Sunnuntai, 26.10.08

Ah, ihanaa. Kellot siirrettiin tunti taaksepäin. Joku tasaus tai seisaus oli (sori Arponen, ei menny bilsan...vai mantsan...opit perille asti). Saa nukkuu tänä yönä tunnin pidempään...ja tulee niin tarpeeseen.
Eilen tosiaan olin Lindalla yötä, kun sen hostporukat lähti jonnekki flamencotapahtumaan. Lindan hostmum oli sanonu, ett Linda ei saa mennä ulos, koska on ollu just kipeenä, mutt kyllä me vaan sitte yhden katsellun leffan (John Tucker must die) jälkeen alettiin valmistautua.
Vähän yhentoista jälkeen nähtiin Chanty Santo Domingon kirkolla ja lähettiin kohti vakkaria, Ghopal (jees, sain eilen tietää, että se onki Ghopal, eikä Ghopas). Amerikkalaiset oli palannu yhteiseltä retkeltään ja niitä oli taas joka puolella (Joka Puolella). Jason ja Andrew saapu kans paikalle, Andrewn kanssa juttelin hetken, mutt yritin olla kiinnittämättä minkäänlaista huomiota Jasoniin. No, onneks se elämä ei kaatunu siihen vaan illan aikana (siis sen aikaa ku oltiin Lindan kanssa siellä) se yritti Kuutta muuta tyttöä (kyllä, laskin...tiedän, säälittävää...).
Yhen jälkeen lähettiin Lindan kanssa Puntaan, Chanty oli lähteny jo aiemmin kotiin. Mentiin katokselle juomaan lisää ja tsekkaa miestarjonta (paljonPaljonpaljon komeita miehiä). Käytiin välil kusella ja tanssii, ku sopivia herrasmiehiä ei löytyny. Törmättiin pariin meiän luokkalaiseen, meiän koululaiseen ja tuttuhuin. Lähettiin takas katokselle ja löydettiin onneks oikeen lupaavia miesyksilöitä. Niitä oli viisi, jos oikeen muistan. Felix/Felip/Filip, Miguel, Ismael, Salvi ja Antonio. Ja Felix (?) sattu vielä olee syntyperältään saksalainen niin kaikki ymmärsi toisiaan taas astetta paremmin. Poikien iät liikku siinä 19 ja 22 välillä. Mä olisin halunnu napata mukaani Felixin ja Miguelin. Ei siis tosiaan onnannu, ku Antonio alko joskus viiden aikoihin laatottaa ja poikien piti lähtee viemään sitä kotiin (nää asuu Chiclanassa). Siihen päätty meiän juttutuokiot, vaihettiin kyl onneks numeroita puolin jos toisin.
Ei me Lindan kanssa lannistuttu vaan lähettiin tansiin. Mut kaappas joku espanjalainen miesyksilö ja tanssin sitte sen kanssa..
Olin kotona (tai siis Lindalla) joskus seittemän jälkeen ja aloin vetää hirveesti mättöö, tortillaa, pastasalaattia ja kanaa...nam...oli nälkä...

Tänään näin Esoanjassa ekan auringonlaskun rannalla, ku aurinko laski suoraan mereen ja oli ihan verenpunanen. Kaikenlisäks tänään oli ihan törkeen lämmin päivä ja porukka oli rantsulla ottaa aurinkoo ja mekin vaivauduttiin sinne Crisin, Lindan ja Chantyn kanssa. Pelattiin korttia, nukuttiin, puhuttiin, luettiin, kuljeskeltiin pitkin rantaviivaa ja (sori ninja) tajusin nyt sen rannalla hengailun hienouden.

Elvytys

Yritän saada blogiini taas eloa, mutta pari juttua muuttuu

1) minimoidakseni puhelinlaskun, ohjaan kaikki ystävät ja osan sukulaisista tänne

2) vähemmän vaatteita ja kuvia

3) enemmän ajatuksia ja tekstiä

4) yritän olla ajattelematta mitä muut miettivät, kun kirjotan tänne

5) yritän kertoa elämästäni, tunteistani ja ajatuksistani avoimesti ja rehellisesti

Puolentoista kuukauden Espanjan kuulumiset tiiviissä paketissa

Tiistai, 14.10.2008 No nyt on tatuointi paikallaan. Ei sattunu niin paljon ku oletin, mutt Sattu kumminki, ja kyllä aion mennä toisen ottaa nyt täs joulun tienoilla. Aikasemmin olin kyllä käsittänyt, ett se on siinä sitte koko loppuelämän, nyt ei oikeen ymmärrä sitä. Mutt ei kaduta...vielä. Tää oli kyllä mietitty juttu, monta vuotta on aatellun juuri tän tatuoinnin ottamista. Vaarille.

Tiistai, 21.10.2008 Tekotaiteellinen kirjotukseni, joka oli aluks runomuodossa, mutta liiallisen tekotaiteellisuutensa takia päätyi tällaiseksi: En päivääkään, en milloinkaan En kertaakaan, en kellekkään, en koskaan voi mä luovuttaa. Vaikka välillä joudun kaikkea kestää, ei silti voi mua mikään estää. Tää on hankalaa ja tiedän sen. Silti luovuttaa aio mä en. Tartu mun käteen, mutt ei juosta pois. Jää mun kanssa. Sillä takiasikaan en luovuttaa vois. Oon pahoillani, tiedäthän sen? Mutt rakkaudenkaan takia mä luovuta en. Se on päätökseni, rakkaani. Ja annathan kaikki anteeksi? Sillä tiedän, ett elämä ilman sua on hankalaa, mutt oon tottunut sietää kipua ja tuskaa. Säkin olet vahva ja tiedän, sä pystyisit tähän. Miksi et sä tällä kertaa voisi ymmärtää mua vähän. Ajattelen vaan sun parastas, sillä ainoa joka tässä pelissä häviää, olet sä ja sun tarpeesi. Mä en voi enää mitään menettää (no, paitsi sun rakkautesi). Mä en luovuta, muista se. Mä en luovuta, mutt seisoisitko silti mun vierelläni? Mun vuoro mokaa, mun vuoro olla itsekäs, mun vuoro olla heikko, mun vuoro itkeä, mun vuoro käyttäytyä kummallisesti ja olla silti samaan aikaan täysin oma itseni. Seisotko mun vierelläni, niin kuin mäkin seisoin silloon sun vierelläs? Vaikket pystyiskään, niin muista rakas: Oot kaunis, ku hikoilet syödessäs. Ilosempiin asioihin. Ninja on täällä käymässä (ja tivaa tossa vieressä, mitä kirjotan). Ei nyt oikeen inspaa kirjottaa pidempään. Menisin mielelläni nukkumaan. Mutt ennen: - Cris on sulonen (korjaan, mielenkiintonen) - meiän vieressä kahvilassa on sulonen (lue: komea) tarjoilija"poika", joka vilkuilee mua - koulu on usein perseestä - käytiin tänään junalla San Fernandossa (se oli taivas, ostoskeskuksineen)

Torstai, 23.10.08 Masistelen kotona. Ninja lähti aamulla, Espanjan aikaan siinä vähän kuuden jälkeen. Tuli niin paska fiilis, etten olis jaksanu raahautua kouluun. Niinpä Lindan viesti, sen uudesta espanjalaisesta kännykästä "Oon kipee,Kuume ja+paansarky Enka+tuu kouluun.", oli ku taivaan lahja. En mäkään siis menny kouluun. Oon itkeny tänään aika lailla. Koti-ikävä on suuri tällä hetkellä, enkä haluis olla täällä (Espanjassa). Haluisin kotiin, ihan kotiin kotiin, Suomeen, omaan huoneeseen, omaan kotiin, äitin, Tipin, Sumun, Lunan, mummun, kaikkien ystävien ja sukulaisten luo, missä kaikki on tuttua ja kaikki ymmärtää mun puhetta ja mä niiden. Ja missä voin jakaa mun pahanolon jonkun kanssa, missä joku silittää mun päätä, halaa mua ja sanoo, ett kaikki viel järjestyy. Missä mä en ole yksin. Täällä mä nimittäin loppupeleissä oon yksin. Mulla ei oo mun turvaverkostoa (joka muodostuu kaikista teistä, mun lähimmistä). Mulla on kavereita, melkeenpä jo ystäviä, täällä Espanjassa, mutt ne ei oo sama asia ku te. Teiän kanssa me ollaan yhdessä koettu vaikka mitä ja muodostettu molemminpuolinen luottamus, ystävyys ja rakkaus. Mun vaan pitää antaa tän kehittyä, siis mun elämän täällä. Kyllä mä löydän oman paikkani, oikeat ystävät, harrastukset, mieliteot, mun elämän. Mutt sitä odotellessa on nii pirun yksinäistä ja hankalaa. Välillä (aika useinki) mä mietin, mikä vitun kuningasidea tää vaihtoon lähtö oikeen oli. Miks vitussa mä halusin tietosesti kiduttaa itteäni tällä tavoin?...Mutt takasin ei oo tulemista, ennen vuoden 2009 kesäkuun 25. päivää. Tästä on maksettu niin vitusti, enkä mä vois enää arvostaa itteäni, jos luovuttaisin. Ja kaikista pahin, musta tuntuis, ett tekään ette enää pysytyis arvostamaan mua Me ollaan opittu yhdessä, ett kaiken kestää kun on toisensa. Te ootte syy mikä saa mut jatkaa ja minkä takia haluisin luovuttaa. Mä jään niin paljosta paitsi. Asioista mitä siellä, Suomessa, tapahtuu. Teil on uusia seurustelukumppaneita, joita mä en oo ikinä nähnykkään, uusia ystäviä, uusia vihamiehiä. Te erootte entisistä seurustelukumppaneista, riitelette, ootte sirpaleina, enkä mä oo auttamassa keräämään niitä. Mä en oo mukana teiän synttäreillä, jouluna, halloweenina, uutena vuotena, ystävnpäivänä, vappuna, en kun jollain menee huonosti tai kun jollain menee hyvin. Mä en ole läsnä. Mä en kuulu siihen elämään, joka on nyt. Mä olin osa teiän elämää kesällä, vuos sitte, kaks kuukautta sitte ja mä tulen olemaan taas osa teiän elämää 25.6.2009 jälkeen. Mutt mä en ole osa teiän elämää nyt. Se sattuu. Mutt mulla on myös mun omat kokemukset täällä, joissa te ette oo mukana. Eka tatuointi, uudet ystävät, erilainen joulu, koti-ikävä, viikonloput, auringon paiste, lämpö ja Espanja. Tuntuuks se teillä missään? Toivottavasti tuntuu ja, kaikella rakkaudella, toivottavasti se tuntuu pahalta. Kello on täällä puol kuus ja mä en oon poistunu huoneestani ku kaks kertaa, suihkuun ja syömään. Chanty soitti just. Kutsu mut vanhaan kaupunkiin parille. Oot Chantal mun pelastava enkeli. 100 Montaditos kutsuu ja mä vastaan ku mulle huudetaan.
Perjantai, 24.10.08, koulussa Night after night you say you move on Tomorrow, tomorrow Now what's holdin you back I don't know, I don't know Muistin ton The Soundsin mahatavan biisin äskettäin. Sitä on kyl aikasemmin kulutettu oikeen urakalla.. Mmmmmahtava biisi. Ah, ja oli niin hienoo nähdä Sounds livenä viime Provinssissa. Vaikka toisaalta silloon keikan aikana tapahtu toisella lavalla kaikkee ei niin miellyttävää. Yksin koulussa, Linda on kipee. Aika orpo olo. Mun piti lintsaa tänään(kin) koulusta ja mennä Chantalille kattoo leffaa. No, se ei informoinu mua ajoista, joten tulin sitt kouluun. Vois mennä ens tunnilla vaik Martinin viereen, ettei tarvis yksin istuu...Mitäs meil on seuraavaks...Enkkuu, vittu. Meil on siis määrätyt paikat...Nyt on siis tosiaan äikkää. Toi äikänmaikka on tosi kummallinen. Minkä takii se menee niin, ett äikänmaikat on aina aika persoonnallisii. Jos esimerkiks Järtsissä olleet muistaa Mymmelin (sitä ei kyl kukaan unohda), sillähän on "kauniit lapset, hyvä aviomies ja normaali seksielämä", sanojansa lainatakseni, "No, ostin dildon! Ostin kaksi!", kuului huuto kun eräs kahdeksasluokkalainen poika kysyi, mitä Mymmeli teki Sin Cityssä. Mutt hei, kiitti tarkemmasta infosta, Mymskä. Tai Viherissä olleet muistavat varmasti Kujiksen. Siinäkin aikamoinen ihmisyksilö. En oo vielä hirveesti kertonu siitä missä asun, kenen kanssa ja millä tavoin. Cádiz on Euroopan vanhin kaupunki (näin olen kuullut). Se sijaitsee Andalucian alueella ja koostuu kahdesta osasta, vanhasta ja uudesta kaupungista. Vanha kaupunki (casco antiguo) on kaunis kapeine kujineen. Uusi osa on taas kuin mikä tahansa pienempi kaupunki Espanjassa (Cádizin populaatio on vissiin 100 000 hlö). On paljon kerrostaloja, leikki- ja koirapuistoja, pankkiautomaatti, ruokakauppa, apteekki ja kahvila joka nurkassa. Mäkki, Stratovarius, Burger King, El Corte Inglés, Pull and Bear, Lefties, etc., etc... Mä asun uudessa osassa, 20 minuutin kävelymatkan päässä sekä vanhan, että uuden kaupungin keskustoista. Asun kerrostalossa (joka on onneks ihan kivan näkönen, eikä semmonen hirvee, harmaa, betonipaska) "ensimmäisessä" kerroksessa. Meiän kämpässä on neljä makuuhuonetta, kaks kylpyhuonetta, olohuone, keittiö ja takapiha. Mulla on oma huone, joka on sisustettu oranssilla, vihreellä ja luonnonvalkosella (jota joudun pitää luonnottoman siistinä ja jossa on söpö pieni ikkunalautahöskä, jolle voi kiivetä tupakalle) ja oma kylpyhuone. Tällä hetkellä asun hostmumin, Eva, ja kolmen pikkuveljen, Sergio, Miguel ja Raúl, kanssa, koska Laura tosiaan vaihto perhettä. Mun Espanjan perhe on tosi mukava, Eva antaa mun tulla, mennä ja tehdä mitä haluun, mutt on silti kiinnostunu mun elämästä ja juttelee mun kanssa niin paljon kuin mun kielitaito sallii. Eva on pieni, hoikka, tummahiuksinen ja -silmänen, perinteisen, päälle kolmikymppisen, espanjattaren näkönen. Sergio, Miguel ja Raúl on sulosia ja todella rakastettavia (okei, Sergio osaa olla kauhukakara) ja tuun yllättävän hyvin toimeen tässä lapsiperheessä, vaikka oon aikasemmin ollu sitä mieltä, ett ihminen on tervetullu mun elämään ylittäessään 15 ikävuoden. Meill on aina hirvee vilske kotona, ku lasten serkutki tulee tosi usein käyään. Mutt onneks viikonloppusin päivällä ja iltapäivällä mul on usein aikaa olla kotona ihan keskenäni, kun loppuperhe on jossain ulkona. Mmm, enpä mä nyt perheestä keksi oikeestaan muuta sanottavaa, tai no keksin, en vaan jaksa kirjottaa, ku että onneks pääsin just tähän perheeseen. P.s. lupasin eilen illalla ittelleni, ett lopetan tupakoinnin...

Perjantai, 24.10.08, koulussa, vl. 2 Hoh hoh, niin helvetin tylsää. Äsken oli enkun tunti ja meinasin ampuu itteni. Ei vaan jaksanu... Sitä paitsi näitten (lue: espanjalaisten) englanninkielentaito ja -opetus on aika shittiä. Tai no, Fernando, meiän luokkis ja enkunmaikka, opettaa ihan hyvin, mutt nää (lue: espanjalaiset) ei vaan tajuu. Nää alottaa koulun kolmivuotiaina. Niitten koulu on silloon varmaan jtn eskarityyppistä settiä, mutt kouluks ne sitä kumminki kutsuu. Kuusvuotiaana alkaa englanninkielen opiskelu, kolmisen vuotta meitä aikasemmin (tai ainaki silloon ku mä olin pieni, enkku alotettiin kolmosella, nykyään jo vissiin vähän nuorempina "leikkien ja laulauen, ihqdaa), ja silti taso on paljon huonompi. Vaikka osa sanoistakin on samantyyppisiä, nii eiiiiiiii... Ja muutenki, tää opiskelu on niin naurettavaa... Sain idean: meen varmaan tän tunnin (economía) jälkeen (silloon on ruokkis) kahville kirjottaa ajatuksia ja opiskelee ranskaa. Skippaan kolme vikaa tuntia. Jos joku kysyy, sanon ett oli hirveet menkkakivut, sen jälkeen ketään ei enää kiinnosta kuulla lisää. Pitäis ehkä keskittyy kuuntelee kovaa settii teollisuuden vallankumouksesta... Tai sitte ei... Runosuoni sykkii ja pulppuaa, suorastaan tulvii yli äyräiden. Joudut vuokseni tekemään töitä, raatamaan, hikoilemaan, itkemään Jotta mut omaksesi saisit, rakastaisit, jumaloisit, vaalisit Kuin kukkaa kauneinta, sydäntä haurainta Tuon sulle turvaa, hellyyttä, puuttuvan palan itsestäs Vien sut taivaisiin, helvettiin, atmosfääreihin ja vielä pidemmälle Annatko mun olla sun koko maailmasi, elämäsi, onnesi ja tuhosi Saanko rakastaa sua kaikkea muuta kuin kauniisti